Sairaalareissu ja keuhkoveritulppa

 Toivoin hyvää vuoden aloitusta uudelle vuodelle 2022, mutta ei mennyt taaskaan niinkuin Strömsössä. Muutama viikko sitten tiistaina olin lopettelemassa tuttuun tapaan kotona etägraduseminaaria kun en yhtäkkiä saanut kunnolla henkeä. Keuhkoihin sattui, hengittäminen oli vaikeaa, huimasi ja sydän tykytti lujaa. Olin aivan varma, että minulla oli korona tai joku keuhkoputken tulehdus. Lähdin päivystykseen saman tien. Siellä otettiin kaikki kokeet ja kaikki näytti päällisin puolin olevan kunnossa, vaikka jokainen hengenveto sattui keuhkoihin aivan helveltisti. Päivystyksestä minut lähetettiin kotiin ja sanottiin, että huomenna normaalisti töihin. Lääkäri ei sanonut mitään, mikä oli vikana. Ihan kuin oireitani ei olisi otettu tosissaan.

Seuraava yö oli yhtä helvettiä ja aamulla päätin suunnata työterveyslääkärille. Siellä minut otettiin tosissaan ja pääsin verikokeille ja arvot olivat todella huonot. Sain suoraan lähetteen Taysiin Acutaan ja suuntasinkin sinne. Tässä vaiheessa alkoi olla jo tuskainen olo, mutta Acutassa tutkimuksissa ollessa ja makoillessa olin aivan varma, että pääsen pian kotiin. Lääkäri tuli ja sanoi sen: sinulla on massiivinen keuhkoveritulppa, keuhkoembolia. Jäät osastolle, lääkitys aloitetaan heti ja et saa liikkua mihinkään ettei tilanne pahene. Ensimmäinen ajatus oli että mitä. Olin todella epäuskoinen. Miten voi olla mahdollista. Seuraava ajatus oli se, että miksi juuri minä. Ja sitten tuli itku, sillä en tiennyt veritulpasta etukäteen mitään ja pelotti. Kuolenko tähän. Selviänkö. Koska kivut loppuvat.

Minut siirrettiin sisätautien vuodeosastolle ympärivuorokautiseen tarkkailuun. Itkin kuin hullu kun kahta kanyylia yritettiin laittaa käteen ja suonta ei meinannut millään löytyä. Lisänä vielä piikkikammo. Olin todella väsynyt ja pelotti, mutta onneksi koko sairaalassaolon ajan minulla oli aivan ihania hoitajia. Ystävällisiä ja huumorintajuisia. Hoitajat ja lääkärit kertoivat kyseisestä sairaudesta, sain lisää tietoa ja uskoa siihen, että kyllä tämä tästä. Kivut lievittyivät pikkuhiljaa ja lääkkeet alkoivat vaikuttaa. Silti sängyn reunalle nousu tuntui urheilusuoritukselta.

Seuraavat päivät koostuivat sydänultrareissusta, pötköttelystä, puhelinta selatessa ja ohjelmia katsellessa. Onneksi ihanat ystävät kävivät vierailemassa ja se jos joku piristi. Viikon loppupuolella pääsin siirtymään normaalille osastolle tarkkailusta. Sain myös luvan käydä vessassa ilman, että hoitaja kärräsi minut pyörätuolilla vessaan. Kävin suihkussa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ja olin aivan loppu. Aloin kävellä käytävällä ja istua ja liikkua. Olo koheni, mutta hitaasti ja pikkuhiljaa. Se, jos joku toipumisessa on ollut vaikeaa. Että pitää edetä hitaasti ja pikkuhiljaa. Olen yleensä sellainen kaikki tänne heti ihminen, joka haluaa tehdä kaiken itse ja touhuta kaikkea koko ajan.

Pääsin kotiin ja olin aivan mielettömän iloinen siitä. Oma sänky, suihku ja oma rauha tuntui luksukselta pitkään sairaalassaolon jälkeen. Samaan aikaan tuntui aivan hirveän yksinäiseltä maata päivät pitkät ja oleilla kotona ja toipua. Ei ketään missään. Edelleen tuntuu yksinäiseltä, sillä olen tottunut siihen, että teen kaikkea, liikun töissä ja koulussa ja näen kavereita. Tuntui pelottavalta ja tuntuu edelleen. Mitä jos jotakin tapahtuu kun olen yksin, mitä jos toipuminen ottaa takapakkia. Pelottaa, jos sydämeen jää jotakin pysyvää, koska se otti kolhua keuhkoveritulpasta. Ärsyttää kun mitään ei voi tehdä ja minnekkään mennä vaan pitää edetä hitaasti. Jos ensi viikolla pääsisi jo itse kauppaan. Tuntuu typerältä ja nololta pyytää apua kaikessa ja vaivata ihmisiä ja haluaisi tehdä vain itse. Monen vuoden ajan ollut kuolemanpelko ei ainakaan helpottanut. Koko ajan ajattelen sitä toista vaihtoehtoa, mitä jos en olisi mennyt työterveyteen. Olisi käynyt todella huonosti. Kuka olisi uskonut, että niinkin fyysinen sairaus kuin keuhkoveritulppa aiheuttaa myös ongelmia henkisellä puolella. Mietin myös sitä, että jos olisin osannut yhdistää pohkeiden kiristelyn veritulppaan, oltaisiin voitu estää sen keuhkoihin leviäminen.

Nyt kun pohdin asiaa täällä sairastuvalla niin tästäkin voi oppia paljon. Ainakin sen, että tästä lähtien alan nauttia elämästä täysillä, aivan joka hetkestä. Arvostan myös niitä vittumaisia maanantaiaamuja. Alan tehdä asioita, joista nautin. Teen rohkeasti eri asioita, sillä loppujenlopuksi elämä on hauras ja lyhyt. Pitää uskaltaa elää. En halua miettiä mitä jäi tekemättä vaan muistella niitä asioita, mitä sain tehdä ja kokea. Muistakaa nauttia ja elää!